Mökillä

Onpa niin mukaansatempaava otsikko että... Mutta kyllä siellä taas talven jälkeen on. Siis se rauha ja hiljaisuus. No, jos hiljaisuudeksi voi sanoa sitä, että joutsenet ja kurjet tappelevat reviireistään. Mitenhän niinkin kaunis lintu kuin joutsen voi pitää niin kamalaa ääntä?

Sillä peräkylällä, missä mökkimme sijaitsee, asuu vakituisesti vain kolme talokuntaa. Luomuviljelijä serkkuni, aseharrastaja (yli 200 aseen kokoelma) normiviljelijä ja lammasfarmari mielenterveystoipuja. Tuo lammasfarmari on kyllä ihan outo, pelottavakin. Kerran, kun kävin kylillä asioilla, hän ajoi autollaan ihan autoni peräpuskuriin kiinni. Kun kiihdytin, hänkin kiihdytti, kun hiljensin, hänkin hiljensi. Vaikka pysytin ja väistin tien sivuun, ei hän mennyt edelle. Kun Aviokki sitten kysyi häneltä, että miksi hän toimi niin, oli vastauksena "Ei viitti naisten eelle ajella".

Nyt sitten kuulin, että hän on ollut pahassa kolarissa. Koomassakin kolmisen viikkoa. Leikattu useaan kertaan. Ei ollut käyttänyt turvavyötä, kova ylinopeus. Kolarin vastapuoli oli selvinnyt pienin vammoin. Anteeksi nyt vaan mökkinaapuri, mutta nyt minusta tuntuu, että sitä saa mitä tilaa. Vaikka toivonkin että olisit saanut opetuksen vähän lievemmässä muodossa. Toipumisia kuitenkin sinulle.

Joutsenpari puolustaa reviiriään. Yläpuolella toisen parin joutsen, jonka kanssa kilpailtiin.

Nyt sitten viikon blogitauko. Krakova odottaa!

Matkakuumetta ja kengät

Ihanaa! Viikon päästä istuskelen toivottovasti lämpimässä Krakovan kevätsäässä ja ihastelen keskieurooppalaista elämänmenoa. Olen nimittäin säästövapailla, lievempi tapaus pakkolomista, johon tämän pohjoisen kaupungin työntekijät on velvoitettu osallistumaan. Mukaani lähtee tyttäreni, säästövapailla hänkin. Krakovassa tapaamme poikani ja miniäni. Siis oikea sukutapaaminen!

Ja taas jysähti ongelma päälle. Nimittäin kengät. Minulla on kaksi asiaa, joiden kauneudesta en anna periksi. Toiset ovat kengät ja toiset ovat astiat. Koska reissussa tulee varmasti käveltyä paljon, minun piti löytää kengät, jotka ovat sekä mukavat että mielestäni kauniit. Päädyin näihin Clarksin avokkaisiin.

Mutta voi rähmä. Eilisen sisäänajopäivän jälkeen huomasin, että kengän yläreuna painaa tosi ikävästi jalkapöydän etuosasta. Varpaiden yläpuolelle ei sentään tullut rakkoa, mutta hellä ja kipeä se on. Nyt alkaa melkoinen reunan venyttely ja pehmittelyoperaatio.

Kävin jopa katselemassa uusia kävelykenkiä, mutta pihiys iski päälle ja mukavaa malliakaan ei löytynyt. Tämä Clarksin malli on nimittäin tosi mukava pohjaltaan. Pehmeä ja joustava. Tänään läpsytettessäni töissä Conversen tennareilla, alkoi vanha kantapäävaiva jälleen oireilemaan. Joten niilläkään en voi reissussa kävellä... Ja lenkkareita en nyt ainakaan ota mukaan, vaikka varmaan viisainta olisi.

Ihmeempiä matkasuunnitelmia minulla ei ole. Vapun juhlintaa, ruokailuelämyksiä ja yhdessäoloa. Auswitchin vierailu on myös suunnitelmissa. Kun vain jalat kestäisivät...

Ongelma

Onpas taas ollut viikko taukoa edellisestä bloggauksesta. Mutta mielestäni se on luonnollista. Välillä tekstiä syntyy ja on kerrottavaa, välillä ei. Eipä silti, etteikö nytkin päässäni pyörisi sata ajatusta, mutta jossakin on vedettävä raja, mitä tänne haluan kertoa.

Monet blogikaverini ovat täällä ihan omalla "naamallaan". Minä en ole vielä kasvojani paljastanut. En todellakaan tiedä, kuinka moni tuttavani tietää tästä blogista. Muutamille olen sen kertonut, työpaikalla en kenellekään. Mutta juoruthan kulkevat... 

No okei, yksi juttu työelämästäni. Se on painanut mieltäni koko pyhät. Olen opettaja, kasvattaja, pedagogi, oppikirjailija. Ihan ammattilainen siinä sarjassa. Paljon olen nähnyt ja kokenut. Nyt on taas luokkaretkien aika (iso huoh...). Aikanaan 7. luokalleni tuli kolmen tytön kimppa, Alla, Bella ja Cella. "Nämä tytöt on pidettävä yhdessä", joku äiti opasti. Jo silloin kylmät väreet nousivat selässäni. Niin paljon olen noita tyttöjen välisiä ystävyyssuhteita nähnyt ja ratkonut ja tiedän, että kolmen tytön kimppa ei toimi. Jostakin tulee aina se kolmas pyörä. 

Nyt sitten ratkotaan luokkaretkihotellin huonejakoa. Bella ja Cella sanovat (ovat sanoneet jo ainakin sata kertaa) "Eihän meidän pidä ottaa Allaa samaan huoneeseen? Alla voi mennä Dellan kanssa." Kysyin Allalta, onko näin "Juu, menen Dellan kanssa". Sitten tulee Della ja valitta "En tahdo Allan kanssa samaan huoneeseen, mä ja Fanni ollaan yhdessä". Voi räkä! Tiistaina pitää ilmoittaa huonejako hotellille ja minun pitää keskustella Allan kanssa. Voi sääli. Miettikääpä miltä tuntuu ilmoittaa 15-vuotiaalle tytölle, että kukaan ei halua olla kanssasi. Siitä tulee iso itku. Voisin keskustella Bellan ja Cellan äitien kanssa. Tiedän, että he ovat sitä mieltä, että Alla on otettava tyttöjen kanssa samaan huoneeseen. Mutta voiko 15-vuotiaita pakottaa? Siitä ei seuraisi muuta kuin "naama mutkalla" -ilmeitä Bellan ja Cellan osalta. Ja varmasti he kostaisivat tavalla tai toisella Allan tulon samaan huoneeseen, ainakin hiljaisella syrjinnällä.

Voi Alla pieni... Meillä on rankka keskustelu tiistaina...

Siis ihan oikeasti, olen miettinyt tilannetta monena päivänä. Minä, joka kyllä pystyn yleensä unohtamaan työasiat vapaa-ajalla.

Kröhöm...

Olen ollut koko viikon täysin vetämättömässä kunnossa. Kurkkukipua, nuhaa, tukkoisuutta. Mutta ei kuumetta. Joten töihin on pitänyt raahautua joka päivä. Ja kuiva, kutittava yskä kaiken päälle. Mielestäni olen aika perusterve tyyppi. Viimeksi olin samanlaisessa taudissa viime vuoden kesäkuussa. Ja nyt taas siis sairas. Minulle tämä on usein.

Eilen piti kuitenkin lähteä äidin avuksi kaihileikkaukseen. Puoli vuotta sitten oli toisen silmän leikkaus. Olin OYS:ssä siis lauantaina klo 7,10. Äiti oli otettu jo "sisälle", ystävällinen taksikuski oli huolehtinut äidin oikealle osastolle. Ja pääsimme lähtemään sairaalasta klo 9,40. Hyvin ja nopeasti meni. Oys purkaa leikkausjonoja myös lauantaisin. Ja sehän on olemassa joku hoitotakuukin. Tällä alueella on kuullemma noin 800 potilasta kaihileikkausjonossa... Väki elää yhä pidempään ja iän tuomia vaivoja on yhä useammalla.

Samalla annoin äidille tämän:

Samanlaisen Samsungin tabletin kuin itselläni on. Arvasin, että äiti innostuu tästä, kun sitä edellisellä viikolla hänelle esittelin. Latasin konee täyteen ilmaisia lehtiä ja pasiansseja. Facebookkia en sentään äidille ladannut. Tätä on kait melko mahdoton saada sekaisin. Ja evästykseksi sanoin, että jos kone kysyy jotain mitä et ymmärrä, vastaa ei.

Ja harmien harmi. Koko viikolla en ole päässyt geokätköilemään. Ja tänään sataa. Olen tippunut Suomen geokätkeiljöiden listalla 10 000 paremalle puolelle. Mutta kyllä minä vielä tuonne alle 10 000 sijoitukselle pääsen.

Seinä vai tikapuut vinot? Eräällä geokätkentälenkillä napattu kuva tuiralaisesta betonibunkkerista.

Grillikausi avattu!

Aivan kamalasti me emme täällä kaupungissa grillaile. Silloin tällöin, Aviokki yleensä makkaraa, koska tuo sähkögrilli on tullut joskus parvekkeelle hankittua. Se muuten syttyi viime syksynä palamaan... Oli unohtunut grillin huolto tekemättä. Sinne kertyy nokea, karstaa ja rasvaa. Onneksi Aviokki huomasi lieskat heti ja heitti maton grillin päälle. Se oli meille vakava muistutus siitä, että harvoin käytettävääkin grilliä pitää muistaa puhdistaa.

Nyt tein pitkästä aikaa itse salaatin. Oheen grillaattiin ohuita kanafileitä. Oli hyvää. Vaikka periaatteessa vastustankin kananlihan syömistä. Sen verran epäinhimillisissä olosuhteissa niitä kasvatetaan. Mutta menkööt nyt tämän kerran.

Tästä lähdettiin...

...Ja tämä saatiin lautaselle.

Olen muuten kävellyt viime aikoina valtavsti, noin 2 1/2 tuntia päivässä. Niitä geokätköjä etsimässä. Ilmat ovat suosineet, mutta toki lämpimämpi olisi saanut olla. No, kyllä kait se kesä saapuu ajallaan.

Nallikarikaverini. Neljä geokätköä, kaksi tuntia ja vartti.