Taas se on ohi, melkein, onneksi...

On se kumma, kun sitä joulua aina odottaa ainakin jollain tasolla. Mutta sitten aattoillan jälkeen pyhät tuntuvat matelevan eteenpäin. Ja nyt pyhiä on peräti kolme... Kelit ovat ainakin täällä olleet niin vetisiä ja pyörätiet jäisen liukkaita, että ulkoilusta on voinut vain haaveilla. Tv:n runsaasta elokuvatarjonnastakaan ei oikein mieleistä katsottavaa löydy.

Aaatto sujui normaaliin malliin. Meillähän joulun pääruokailu ajoittuu lounasaikaan. Lapset ehtivät vielä sen jälkeen tapaamaan isäänsä, puolisoiden isiä ja äitejä, puolisoiden sisaruksia... 

Tänä vuonna valitsin pöytäliinaksi lasten rippijuhliin ostamani valkoisen pöytäliinan. No, olisihan sen voinut ainakin silittää... Pentikiltä ostin sitten nuo viininpunaiset tabletit. Pöytäliina on tehty aikoinaan lyhyemmälle pöydälle, joten siinä ei ole ollenkaan taittovaraa tuolla ikkunanpuoli päässä. Sinitarralla ja maalarinteipillä se kuitenkin pysyy paikoillaan. :) Ja kukaan ei taatusti huomaa, että siellä on maalarinteippiä.

Ruoan suhteen en stressanut tänäkään vuonna. Vain nuo sillit, Aurajuusto silli ja lasimestarin silli, ovat itse tehtyjä. Kaikki muu on sitten kaupasta tai anopilta. Iso kiitos hänelle. Niin, ja miniä toi saaristolaisleivän. Kinkun paisto onnistui erinomaisesti. Minä pidän ylipaistuneesta, mureasta kinkusta. Iltapäivälehdestä luin, että Huutokauppakeisarikin pitää samanlaisesta kinkusta. Paistoin 6,5 kg:n kinkkua noin 8h30min. Hyvää tuli!

Nyt tapaninpäivänä ruuista on jäljellä enää puolikkaat purkit noita sillejä. Ja hiukka rosollia. Rosollin loppu taitaa joutua biojätteeseen. Kinkun loput pakastin. Niistä tulee vielä mainio kastike. Huomenna on kyllä kehitettävä jotain muuta apetta. Syön vaikka kaurapuuroa koko päivän, jos en muuta keksi.

Tonttukatraani kasvoi jälleen yhdellä tontulla, suukkotontulla. Jos oikein laskin, on se tonttukatraani 81. tonttu. Joulukuusta meillä ei tänäkään vuonna ollut. Irroitin joskus ostamastani valkoisesta tekokuusesta pari oksaa ja ripustin niihin muutaman joulukuusen pallon. Ja tähän voisinkin siteerata erästä fecebook tuttavaani, "hyvä maku on pelkuruutta". :)

Joulukukkana jouluruusu on ollut hyvä valinta. Mutta siitäkin näkee, että se kaipaa auringonvaloa.

Hernehuhta eli hernetuuvinki

Minun jouluruokasuosikkeihini kuuluu ehdottomasti hernehuhta. Se on keski- ja pohjoispohjanmaalainen jouluherkku. Koostumukseltaan se on laatikkoruoka. Ja noista muista laatikkoruuista en ole ole päättänyt, kumpi on parempaa, lanttu- vai porkkanalaatikko? Maksalaatikko ei minulle maistu ja imelletty perunalaatikko ei kuulu meidän perheen perinteisiin.

Nyt kun äiti ei enää tätä herkkua valmista, oli minun itseni alettava hommiin. Googlaamalla en ihan sopivaa resptiä löytänyt ja äidin ohje oli "maista aina välillä". 

1 pussi vihreitä herneitä (joissakin ohjeissa käytettiin keltaisia)

vettä

25 g voita

suolaa

noin 1/2 dl siirappia 

1 rkl vehnäjauhoja (ei äidin ohjeessa)

meiramia

rakuunaa

Liotin herneitä yön yli vedessä. Olisikohan vettä ollut litra? Keitin herneet liotusvedessä. Lisäsin vielä keittämisen aikana puoli litraa vettä. VIRHE! Vähempikin olisi riittänyt. Keittelin herneitä noin 2 1/2 tuntia. Lisäsin mausteet, sekoittelin ja maistelin aina välillä. Ainoa tarkka mitta oli tuo voin määrä. Äiti ei koskaan suurustanut hernehuhtaa, mutta minä suurustin (lisäsin tuon ruokalusikallisen vehnäjauhoja sekoitettuna tilkkaan kylmää vettä), koska mielestäni huhdan koostumus oli liian ohutta (ja jossakin ohjeessa hernehuhta suurustettiin). Siirapin määrästä en tiedä, "maistelin aina välillä". Ja ihan omasta päästäni lisäsin nuo yrttimausteet, koska ne sopivat herneruokaan.

Kuvassa hernehuhta näyttää hernekeitolle. Mutta se on kyllä paksumpaa. Ja hernekeiton tapaan se "kovettui" jäähtyessään. Ja voi että tuli hyvää. Söin suorilta kaksi kupillista. Sopii myös vegaaneille!

Syksyn harmaudesta kohti joulua

Kylläpä aika on taas kulunut viimeisestä päivityksestä. Mutta ehkäpä on hyvä välillä pitää pientä taukoa ja katsoa, mihin suuntaan blogin kanssa etenee. En ole kuitenkaan kertaakaan ajatellut blogin lopettamista. Monesti olen avannut blogin ja katsonut tuosta sivupalkista suosikkiboggaajieni päivityksiä. Mutta useinkaan en ole edes jaksanut avata blogia lukeakseni sitä. Toisaalta on harmi, että bogger lopetti blogilistojen ylläpidon. Minusta ainakin on kaksin verroin hankalampaa löytää uusia, mielenkiiintoisi blogeja. No, löytyyhän niitä toisten blogien suosikkilistoja selaamalla.

Tämä syksy on ollut töiden suhteen ollut ihan erilainen syksy. Minulla ei ole enää saman alan kolleegaa työpaikalla. Onhan minulla kolleegoja, mutta juuri se saman alan asiantuntija  puuttuu. Joudun päättämään hoidettavista ja tehtävistä asioista ihan itsekseni. Ja kyllä niitä töitä onkin riittänyt. Ja kerrankin, ei suinkaan kolleegan puutteesta johtuen, sain hoidettua työasiat niin, että voin rauhallisin mielin asettua joulun viettoon.

Muutama viime joulu on mennyt pelkällä jouluimuroinnilla. Nyt on suunnitelmissa viikonloppuna jopa kunnon joulusiivous! Sen jälkeen joulun alla jään palkattomalle säästövapaalle. Siihen kun meitä kunnan työntekijöitä kannustetaan, osallistumaan säästötalkoisiin. Onpahan aikaa niille vähäisille jouluvalmisteluillekin. Hernetuuvinkia pitäisi opetella tekemään, äiti kun ei enää siihen pysty.

Olen myös katsellut tuota sivussa olevaa painonpudotuspalkkia vuosien takaa. Nyt ei ole taas tullut vaa´alla käytyä... varmaan yli vuoteen... Ilmoittauduin työterveyden VerkkoPuntari -ohjelmaan. Siihen otetaan 12 ilmoittautunutta. Täytin hakulomakkeen ja pistin kyllä kaikki kysytyt asiat yläkanttiin, verenpaineesta ja alkoholin kulutuksesta lähtien. Toivottavasti tärppää ja pääsen mukaan. Ryhmässä on mukava toimia, ainakin tämmöisen asian kanssa kuin painonpudotus ja sen tarkkailu.

Ja hah, olettekos huomanneet, mitä eroa blogin kuvissani on aiempaan verrattuna? Ostin itselleni uuden kameran, käytetyn järjestelmäkameran. Olen ihan innoissani ottanut lähikuvia lyhyellä putkella, kuvia joissa etuala on tarkka ja tausta sumenee. Odottelen jo innokkaasti talvipäivän seisauksen ohittamista ja valoisien kevätpäivien saapumista. Silloin uuden kameran käytön opettelu alkaa toden teolla.

Hyvää Joulun odotusta teille rakkaat lukijat, jos teitä on enää jäljellä!  

Paljonko päähän mahtuu räkää...?

Olen mielestäni erittäin harvoin sairas. Ehkä noin kerran vuodessa. Töistä olin pois muutaman päivän viimeksi noin vuosi sitten. Nyt tuli sitten flunssa, mutta sitkeästi olen töissä käynyt, kun kuumettakaan ei ole ollut. Mutta se rään tulo... Onneksi Aviokilla on reseptillä saatuja nuhatabletteja, joilla olen päiväksi saanut pahimman limanerityksen pidettyä kurissa. Iltapäivällä tablettien vaikutus lakkaa ja kun tänään kävin kaupassa, alkoi myyjääkin naurattamaan, kun niistin kaupan nurkassa. Tuntui, että ainakin puoli desiä tuli... 

Radiossa puhuttiin muutama viikko sitten, että suurin osa meistä niistää väärin. Miten niin väärin? Minä turistan ainakin aina nenän tyhjäksi ja ah sitä tunnetta, kun nenä on ainakin hetkisen auki.

Muutoin olen tyhjentänyt parveketta kesäkukista. Onkohan kasvatuslaatikkoni ollut kolme vai neljä vuotta? Nyt kuitenkin päätin, että ensi vuonna on senkin aika saada kokonaan uudet mullat. Ja kuinka se onkaan vaikea työskennellä siististi. Onneksi imuri on keksitty. Ja eipä tunge enää elämänlangan versot mullasta, kuten vielä tänä kesänä kävi.

Tomaatin jätin vielä kypsyttelemään viimeisä tomaatteja. Liki 200 minitomaatiia tuli tänä kesänä. Kaikki eivät kyllä ehdi kypsyä. Ja tomaatissa on vielä pari kukkaakin...

Elämän solmuja...

Taas se meni...

Nimittäin kesä. Onneksi sentään elokuussa oli jotensakin siedettävät ilmat. Ja siedettävää lämpöä on riittänyt tänne saakka, mikä on ollut kuntoiluni kannalta hyvä asia. Olen nimittäin pyöräillyt töihin lähes joka päivä. Ainostaan sadeaamuina olen mennyt autolla. Polkupyörän matkamittariin on tullut yli 300 kilometriä lisää. Saisikohan siihen vielä yhden satasen lisää? Se on muuten kumma juttu, että aina aamulla tuo polkupyöräily tuntuu vastenmieliseltä ajatukselta, mutta jo parin polkaisun jälkeen homma tuntuu ihan mukavalta. Työmatkani on sen verran lyhyt, että ajassa siihen menee vain noin 25 minuuttia. Autolla samaan matkaan menee liikennevaloineen noin 15 min. Joten ajstakaan ei pyöräilyn pitäisi olla kiinni.

Kukat eivät ole menestyneet muualla kuin parvekkeella. Tuolla edellisessä postauksessa olikin kuva kasvatuslaatikoistani. Ei mitään satoa.

Mutta yksi ilahduttava asia mökiltä löytyi. Istutin sinne muutama vuosi sitten Torniojokilaakson ruusun. Parin kevättulvan ja syystulvan (joka vielä jäätyi pihalle) jälkeen tuo taimi taisi tukehtua veden paljouteen ja hävisi kokonaan. Viime viikonloppuna jotakin kuitenkin pilkisti maasta. Kaksi ruusun taimea! Merkitsin heti taimien kasvupaikan ja suojasin ne vielä loppupeleissä verkolla. 

Pitkä on juurakko tuolla ruusulla. Ovat ainakin 80 cm:n päässä alkuperäiseltä kasvupaikalta.

Sitten vähän turhamaisuutta peliin. Kävin laittamassa ripsien pidennykset. Olen aivan rakastunut näihin ripsiin...

Olohuoneen uusi ilme

En ole mikään sisustusfriikki. Tottakai pidän kauniisti sisustetuista kodeista ja sisustublogejahan löytyy pilvin pimein. Mikä on tyylini? Varmaankin mahdollisimman selkeä ja yksinkertainen. Ja pidän väreistä. Valkoinen tai mustavalkoinen koti ei ole minua varten. Eikä vaaleanpunainen tai pastellinen yleensäkään.

Nyt kun talossa on kaksi vilkasta koiraa, sisustuksen pitää olla myös koiraystävällinen. Pidin tavattomasti entisen sohvamme mallista. Mutta. PikkuKoira pissasi sille. Ja pissasi toisen kerran. Ja IsoKoira pissasi päälle... Sohva oli menetetty. Sitä imeytynyttä koiranpissaa ei sohvasta saanut pois. Eikä niitä miljoonia karvoja.

Olen aina vieroksunut nahkasohvaa, mutta nyt oli pikku pakko ostaa nahkasohva. Kamalasti en viitsi vielä sohvaan sijoittaa, tiedä mitä tapahtuu. Kruunukalusteesta löytyi yksinkertainen malli sopuhintaan.

Toinen ongelma on matto. Liian keveät matot ovat aina rullalla koirien juostessa ja temmeltäessä niiden päällä. Prismassa oli mielestäni mukava ja tukeva matto satasella. (No, 99 euroa...). Kun se sitten viime viikolla oli vielä 20% alennuksessa, nappasin maton matkaani. 80 euroa ei mielestäni ole paha hinta matosta.

Tämmöinen siitä olohuoneesta sitten tuli. (Olen retusoinut kuvan alareunasta PikkuKoiran syömän divaanin kulman pois. Se voi vielä korjata.). Ja sohvapöydässäkin näkyvät pienten hampaiden jäljet. Minulla on toinen samanlainen pöytä jemmassa, se odottaa pääsyään esille muutaman vuoden kuluttua.

Ihan turhaan olen nahkasohvaa pelännyt. Mukava istua, ei jää paljas iho kiinni ja mikä tärkeintä, tosi helppo pitää puhtaana!

Satokausi menetetty

Satokausi on menetetty ainakin mökin kasvatuslaatikoiden suhteen. Kylmä kesä tuonne heinäkuun puoleen väliin ja jatkuvat sateet. Ei hyvä. Luomuviljelijä serkkuni sanoi samaa. Ja sanoi asiaan vielä vaikuttaneen sen, että itse maaperä on ollut pitkään kylmää. Ei siinä mikään idä saati kasva.

Takana kehäkukat ja auringon kukat ovat nippa nappa lehdellä. Tillistä ja persiljasta näkyvät vasta sirkkalehdet. Etualan laatikosta ei pysty edes saatinlehtiä vielä ottamaan. Basilika pilkistää, oregano ja sitrunaabasilika ovat ilmeisesti hyytyneet koleaan kesään.

Vertauksen vuoksi kuva viime kesältä, toisesta suunnasta otettuna. ja tämä kuva on otettu viime vuoden kesäkuussa...

Mistähän saisin semmoisen ikkunanpesu-pistoksen? Huomasin makuuhuoneen ikkunan välissä olevan ainakin kymmen kärpäsen raatoa. Mitenhän ne ovat sinne päässeet? Ja milloinhan pesin tuon ikkunan viimeksi?

Kerrostalomme pihamaalle on ilmestynyt pikkuinen jäniksen poikanen. Itse äiti (?) on majaillut näillä huudeilla jo monta vuotta. Tuossa se poikanen taas rousukttaa ruohoa, tosin sen verran kaukana, ettei siitä kuvaa saa. Toivottavasti säilyy hengissä ja osaa varoa autoja. Äidistä sain kerran kännykällä valokuvan.

Kaatopaikalla

Jostakin kuulin, että kesämökistä saattaa helposti muodostua kaatopaikan esiaste. Vähän niin on meillekin käynyt. Asiaa edesauttoi se, että sain mökin perintönä ja kalustettuna. Nyt sitten pinnani tuli täyteen joka paikasta pursuavaa tavaraa. Ei muuta kuin vuokraamaan peräkärryä ja kuskaamaan ylimääräistä tavaraa kaatopaikalle. Ja kyllähän sitä tavaraa tuli. Vanhat laiturin ponttoonit, vanhat lattian korkkimatot, rämä polkupyörä, toimimaton aggregaatti, vanha grilli... näin esimerkkinä mainitakseni. Sekä parikymmentä erilaista kanisteria täynnä mitä erilaisimpiä öljyn litkuja. Ihan täysi kuorma tuli, hyvä että peräkärryn kuomu mahtui kiinni. 

Itse kaatopaikka oli tosi positiivinen yllätys. Toimistosta tuli ystävällinen herrasmies neuvomaan, mihin mikäkin jäte kipataan. Poltettavaa, puuta, metallia, kaatopaikkajätettä. Ja arvatkaas, paljonko kaatopaikkakäynti maksoi? Vaivaiset 10 euroa! Ja tuohon hintaan ihmiset viitsivät jättää sohvakalustoja ja tv:tä pitkin metsiä ja parkkipaikkoja. 

Minä en ole koskaan ajanut autolla, johon on kytketty peräkärry. Nyt olen. Autollahan ei peräkärryn kanssa saa ajaa kuin 80km/h. No, kytkin vakionopeusmittarin 86km/h... Ja kyllä oli vaarallisia ohitustilanteita. Mitähän kaikkea rekkakuskit joutuvat näkemään? Välillä tuli mieleen eräs vanha hollantilainen (?) mainos, jossa vanha pariskunta köröttelee hiljakseen tyhjällä maantiellä. Radiosta kuuluu varoitus ruuhkasta. "Mitä, eihän täällä ole mitään ruuhkaa" toteaa mummeli miehelleen. No, takana oli kilometrien jono... Samoin minä keräytin jonoa taakseni ja sopivan tilaisuuden tullen autoja ampaisi ohi, eivätkä kaikki niin turvallisesti.

Nyt on mökillä siistiä. Ei tarvitsisi huvilajahuussienkaan Eva Wuiten kauhistella ympäristöä.

Tomaattisatoa saadaan kohta.

Pihan pionit, ruusut ja syreenit kukkivat kauniisti. Kukinta on kyllä mielestäni ainakin kolme viikkoa jäljessä normaalista. Tämä meidän kerrostalopiha on saanut pihapalkinnonkin. Arvaatkas kuka oli osana suunnittelemassa :)

Uusi kone, vanhat kujeet

Maanantaina pinnani tuli totaalisen täyteen vanhan tietokoneeni temppuilua. Se ei enää päivittynyt, ei ladannut mitään uusia ohjelmia ja oli H-I-D-A-S. Ne, joilla on Apple, tietävät sen sateenkaaripallon. Minulla tuo pallo pyöri tuon tuostakin, jopa iltapäivälehtiä selatessa. Ajattelin, että koneen muistista pitää ottaa kuitenkin valokuvia talteen. No, eihän sekään onnistunut. Mutta sain jotenkuten kahden tunnin taistelun jälkeen tilattua Ifolorilta parikymmentä valokuvaa. 

Kyllähän koneen olisi voinut liikkeessä päivittää, mutta jotenkin arvelin jo etukäteen myyjän ehdottavan uuden koneen hankintaa. Tämä kone on kait sitten iMac... Nopea ja helppokäyttöinen. Ainakin näin alkuun.

Kun kerroin liikkeessä, että haluan valokuvat koneen muistista talteen, nuori ja kohtelias miesmyyjä kysyi, paljonko kuvia on koneen muistissa? Minä vastasin, että noin 3000. No, niitä oli 8000... Myyjä siirsi ystävällisesti valokuvat semmoiseen mustaan mötikkään, jossa ne ovat nyt hyvässä tallessa. Ja kaikki muutkin tärkeät tiedostoni. Niistä minulla sentään on varmuuskopiot.

Ja innostuneena uuden koneen toiminnosta, tilasin heti kaksi Ifolorin kuvakirjaa. Ensimmäisestä tuli kyllä aika sekasotku. Toisessa keskityin sentään pariin Krakovan matkaani. Vielä pitää tehdä ainakin muistakin matkoista kuvakirjat. On vain työlästä etsiä niitä kuvia 8000 kuvan joukosta. Niin, ja olen käyttänyt muistitikkua semmoisen jatkopiuhan avulla koneen takaosasta. Myyjä neuvoi, että tässä näppiksen päässäkin on tilaa muistitikulle. Kukaan ei ollut kertonut sitä minulle 8 vuoteen.

Asiasta toiseen. Parvekelaatikkoni voi hyvin. Ja mitäs sieltä mullasta puskeekaan! Elämänlangan taimi. Istutin elämänlankoja tuohon laatikoon pari vuotta sitten. Luin, että ne ovat todellinen haitta muille kasveille vieden niiden elintilan. Ja että elämanlangasta pääsee eroon vain asfaltoimalla sen kasvualue viideksi vuodeksi. Nyt uskon tuon väittämän. Tuo yksi siemen on majaillut kaksi vuotta tuossa laatikossa ja päätti nyt itää. Kasvakoot nyt tämän kesän.

Ja tomaattisato näyttää lupaavalta.

Tuntureilla

Tänä kesänä olisi ollut taas aurinkoloman aika. Mutta kun pari edellistä kesää ovat olleet Suomessakin melkoisen mukavia, päätettiin Aviokin kanssa viettää tämä kesä kokonaan Suomessa. Ja PoikaKoiran kaveri PentuKoirakin on vielä niin pieni, että sitä olisi ollut sääli jättää hoitoon. Mutta. Tämä kesä... Päätettiin sitten lähteä ex tempore vielä kylmempään paikkaan eli lappiin. Otin varalta mukaan mm. kevyttoppatakin. No, en tarvinnut sitä kertaakaan ja patikointireissuilla ym. hiki virtasi.

Reissu suuntautui kolmelle tunturille. Leville, Saanalle ja Ylläkselle. Voisi sanoa, että en ole olemalla ollut lapissa yli 40 vuoteen. Kymmenen vuotta sitten olin yhden yön Ylläksellä matkalla Jäämeren rantaan. Kilpisjärvellä kävin vanhempieni kanssa 4-vuotiaana. Ja koska en laskettele, niin mitäpä minä tuolla pohjoisessa olisin tehnyt.

Levi valloitettiin kävellen, tai sen pohjoinen rinne. Eteläinen, korkeampi huippu jäi saavuttamatta. Mutta oli siinä nousussa minulle tekemistä. Monta kertaa piti puhaltaa ja huohahtaa, että ylös asti pääsi. Ja ei alas tulokaan niin helppoa ollut. Omat liharyhmänsä siinäkin jaloissa rasittuivat. Maisemat olivat huipulta kyllä melkoiset.

Ruokailut menivät mukavasti. Aamupalalla jaksoi pitkään ja sitten illalliselle olikin jo mukava nälkä. Eikä mitään välipaloja välissä. No, kahtena päivänä jäätelö. Illallinen syötiin joka ilta pitkän kaavan mukaan.

Alkupalaa, joku lohijuttu, oli hyvää.

Hotelli oli Sokos Hotelli Levi. Oikein hyvä ja mukava hotelli myös koirien kanssa matkustaessa.

Mutta hiihtokeskus on hiihtokeskus. Hiljaista oli Levikylässä. Enempikin olisi mahtunut turisteja. Muutama ruokapaikka ja pari myymälää pitivät silti ovensa auki. Ja eipä siellä oikein meikäläiselle ollut muita aktiviteettejä kuin patikointi ja pyöräily. (No mitä minä olisin sitten kaivannut? Kyllä nämä riittivät minulle.) Pari yötä tässä paikassa oli ihan tarpeeksi.

Seuraavaksi kohti Kilpisjärveä ja Saanaa. Saana valloitettiin pelkästään ihailemalla sitä. Levin valloituksessa polveni kipeytyi niin, että en uskaltanut lähteä kiipeämään Saanan rinteitä ja sen jyrkemmän kohdan 780 porrasta.

Poroja oli etelän turistin ihailtavaksi ihan tarpeeksi.

Lappland Hotelli Kilpiksessä oli ihana 50-luvun tunnelma. Ja en tietenkään ehtinyt saada kameraani valmiiksi, kun porolauma viiletti ikkunan ohi. Myös tämä hotelli oli mukava ja hyvä koiraperheen matkustaa. Tosin majoitumme ns. chaletissa, joka oli kuin pieni, siisti kesämökki kaikilla mukavuuksilla.

Ja alkupalana mitäpä muuta kuin porocarpaccio. Yksi parhaimmista elämäni aikana syömistäni alkupaloista.

Jotain mukavaa... postilaatikkoja

Paluumatkan viimeinen yö vietettiin Ylläs Hotelli Saagassa. Ei tämäkään hotelli huono ollut, mutta matkan huonoin kuitenkin. Huoneissa ei esim. ollut minibaaria. En minä sitä minibaaria baarin takia olisi tarvinnut vaan jääkaapin takia. Nyt sitten heitettiin lähtiessä osa lämmenneistä koiranmakkaroista roskiin. Kun valitin lähtiessä asiasta respassa, minulle sanottiin, kyllä esitteessä mainitaan että huoneessa ei ole minibaaria/jääkaappia. Kun tarkistin asian kotona, ei huoneissa tosiaankaan mainittu olevan minibaaria, mutta kun sen olettaa kuuluvan huoneen sisustukseen samalla tavalla kuin sängyn ja pyyhkeet. Tämä oli ensimminen kerta, kun minä törmäsin hotellihuoneeseen, jossa tätä minibaaria ei ole. Kyllähän kylmäsäilytystilaa tarvitsevat monet ihmiset. Vauvaperheet tai vaikka joitain lääkkeitä täytyy säilyttää viileässä. Aion vielä reklamoida asiasta ystävällisesti.

Ja hotellin aamupalakin oli... huonohko. Tai olihan se hyvä, mutta. Mitä kananmunille pitää tehdä, että niiden keltuainen muuttuu keitettäessä ihan vihreäksi ja kivikovaksi? Hain kolme munaa ja kaikki olivat syömäkelvottomia. Saman huomasin naapuripöydän herrasmiehen tekevän.

Ylläs valloiettiin gondolilla. Mikään mahti ei olisi saanut minua, korkeanpaikan kammoista asumaan tuohon vehkeeseen, mutta kun siellä ylhäällä oli geokätkö. Ja olivathan ne maisemat mahtavia.

Minä pidin katseeni tiukasti kiinni lattiassa enkä vilkuillut ympärilleni. PoikaKoira sen sijaan tarkkaili uteliaana ympäristöä.

Koska hotelli Kilpis ja hotelli Saaga kuuluvat samaan Lapplands hotels -ketjuun, oli niissä näköjään sama ruokalista. Tylsää. Onneksi en ole niin monta kertaa tämän hotellin ketjuissa yöpynyt, että vielä jäi vaihtoehtoja. Viimeisen illan pääruuaksi otin kunnon grillipihvin. Niin eksoottista.

Ja puskissa geokätköjä etsiessäni, kavereinani tsiljoona hyttystä, törmäsin ihanaan metsätähden värivariaatioon, vaaleanpunaiseen metsätähteen. Ja metsätähdellähän on harvinaiset seitsemän terälehteä. 

Vain humanistit lukevat käyttöohjeet...

Kuulin tuon lauseen kauan sitten. Ja olen pitänyt sitä pitkälti ohjenuoranani. Kokeilemalla itse oppii parhaiten. 

Tässä keväällä tietokoneeni hiiri alkoi temppuilemaan. Ostin sitten uuden langattoman hiiren. Olin tosi ylpeä itsestäni, kun sain sen asennettua toimintakuntoon ihan itse. (Ja nyt joku tietokoneasiantuntija nauraa.) Mutta minulle se oli iso saavutus. Ihmettelin vain, että minun piti liuttaa koko hiirtä taakse- tai eteenpäin, jos halusin rullata sivua alas- tai ylöspäin. 

Tänään tuohon hiiren pintaan oli kertynyt jotain lika. Ja sitä likaa pyyhkiessäni huomasin, että jos liutan sormeani hiiren pinnalla taaksepäin, sivu rullautuu alaspäin. Ja jos luitan sormeni hiiren pinnalla eteenpäin, sivu rullautuu ylöspäin. Hurraa itse havaittu oppiminen! Olisiko sittenkin kannattanut tutustua käyttöohjeisiin? No, nythän tuokin asia selvisi. Itseasiassa vanhan hiiren pinnalla oli sellainen pallo, jota piti pyörittää. Mutta se toimi loppuvaiheessa vain alaspäin rullatessa. Olisihan minun pitänyt hoksata, että ei sentään kömpelömpää hiirtä olla kehitetty.

Lopuksi vielä kuvia viimeaikaisista ihastumisistani. Jättiläispelargonia, hopeasilmä ja kerrottu ahkeraliisa. Parveke täyttyy vähitellen.

Taivas itkee...

...joka päivä. Miksi sitä kesää odottaa, kun se sitten yleensä on tämmöistä? Mutta kyllä tämä alkukesä on ollut pitkään aikaan säiden suhteen kaikkein surkein. Ensi kesänä pitää kyllä käydä taas jollain aurinkorannalla. Se on jo nyt päätetty.

Olen katsellut tv:stä näitä huviloita ja huusseja, pieniä mökkiremontteja ja sun muita. Aina niissä tehdään mökille iso terassi, jossa voi nauttia kesästä. Kyllä se on niin, että harvassa ovat ne kesäpäivät, jolloin terassista voi nauttia. Ja jos ilmassa ei ole vikaa niin sitten on ainakin sääskiä. Soon niin.

No eipähän tarvitse huolehtia kasvatuslaatikoiden kastelusta. Ja kyllä sieltä kylmästä huolimatta jo jotain vihreää pilkistää.

Edessä persiljaa, tilliä, kehäkukkaa ja auringonkukkia. Takana lehtisalaattia. Yrtit (basilika, oregano ja sitruunamelissa) eivät vielä näy kuvassa. Läheltä katsottuna jotain pientä jo näkyi. Miinanköynnöksestä ei ole havaintoa...

Uudet perunat on tietenki jo keitetty. Täytyy myöntää, että ihan ensimmäiset olivat ruotsalaisia, mutta eipä sitä mausta erottanut. Ja uutena kalana minulle ostin kauppahallista savustetun nieriän. Oli muuten hyvää.

Tämä on todellista gourmeeta!

Pitäisi viedä tämä tietokone huoltoon. Vai kannattaako tätä enää huoltaa? 5 vuotta vanha Apple. Sain lahjakortin Eirikuvaan ja kun tilailin sieltä kuvia, niin koko toimitus kesti yli tunnin! Tämä koneeni jämähti aina paikoilleen. Ne joilla on Apple, tietävät, että se sateenkaaren väreissä oleva pallo alkaa pyöriä ja pyöriä ja kone raksuttaa.... Ja muutoinkin tämä kone on hidastunut tosi paljon. Voi sanoa, että tällä koneella on hyviä päivä ja huonoja päiviä, ihan niin kuin vanhuksella ainakin.

Kuinka tomaatti tuetaan...

Summanmutikassa ostamani tomaatin taimi on siis minirunkotomaatti. Ja sehän vaatii myös tukea. Mutta nou hätä! Parvekkeellani on vain yksi amppeli, joten kaksi koukkua on vielä vapaana. Siihenpä sitten virittelin tomaatille tuen, joskus parikymmentä vuotta sitten ostamani villalangan avulla.

Amppeli on siis tuossa keskellä ja kummallekin sivulle menee tomaatin tukilangat. Ja nyt näyttää myös siltä, että satoakin on tulossa! Ensimmäiset raakileet ovat kypsymässä.

Viime viikonlopulla otin varaslähdön kesään. Ostin nimittäin ruotsalaisia varhaisperunoita. Olivat ihan hyviä. Parempia kuin ensimmäiset suomalaiset... ja ikinä en muista, oliko se Timo vai Siikli, joka on ensimmäinen ja vetinen ja mauton. Mutta aina sitä pitää ostaa.

Ja St. Pauliani pitävät tästä pilvisestä säästä. Kukkien määrä on runsain vuosikausiin.