Uusi alku

Minulla on vaakakammo. Kun aloitin tämän blogin, aloitin se tukeakseni laihduttamistani. Tuossa sivupalkissa näkyvätkin vuosien takaiset tulokset. Mutta. Niin vain muutama vuosi on mennyt eteenpäin ja tuntuu, että painoa on taas aivan valtavasti.

Sähköpostiini tupsahti loppuvuodesta ilmoitus työterveyden Verkkopuntari -ryhmästä. Ja minähän ilmoittauduin heti mukaan. Ensimmäiseen ryhmään en päässyt. Mutta sieltä ilmoitettiin, että jos rahoitusta saadaan, niin toinenkin ryhmä voi aloittaa. Ja se toinen ryhmähän aloitti ja minä olen mukana siinä!

Tänään oli ensimmäinen kokoontuminen. Kaikkiaan kasvokkain kokoontumisia on kolme, viimeisin toukokuun lopussa. Ryhmässä on 11 naista ja yksi mies. Aluksi me istuimme siinä naisporukalla ja joku heitti toiveen, että ryhmä olisikin vain naisille. Onhan tässä naisena olemisessa paljon asioita, jotka vaikuttavat painonhallintaan ja välttämättä niitä kaikkia ei halua sanoa ääneen miesten/miehen kuullen. Mutta yksi mies siis tuli porukkaan. Mikäpäs siinä, sehän on kaikille avoin ryhmä.

Huomenna siivoan tuon painonhallintapalkin tuosta sivusta ja aloitan uusilla lukemilla. Toivottavasti ne eivät ole aivan kamalan korkeita...

Viimeksi laihdutin tiukalla kuurilla. Olin itselleni ehdoton. Nyt aioin olla armollisempi ja pyrkiä päämäärään rauhallisemmin. Että jospa sillä keinoin pääsisi pysyvään lopputulokseen. Ja huomenna ostan aktiivisuusrannekkeen. En tiedä, tekeekö sillä mitään, mutta saanpahan ainakin liikuntamäärät ylös, kun ne voi ilmoittaa tuohon verkkopohjaiseen laihdutussivustoon.

Muutoin olen liikunnut kohtuullisesti. Ja mitään hirveitä mässäilyjä en ole tehnyt. Mutta... karkkia, isoja ruoka-annoksia jne. Siitä ne kilot taas kertyvät.

Ja nyt avaan ensimmäistä kertaa nuo Verkkopuntari -sivut. Siellä on minulle henkilöhtainen valmentaja ja joka viikko tupsahtaa uusia vinkkejä ja tekemisä. Saapa nähdä, miten homma etenee. Kunhan vaan saan käytyä huomenna vaa´alla.

Hylätty proomu. Meren jäällä on ollut ihana kävellä viime päivinä.

Elokuvissa

Loman kunniaksi päätimme Aviokin kanssa käydä elokuvissa. Uutisten mukaan me suomalaiset kävimme viime vuonna ennätyspaljon elokuvissa, No, me emme valitettavasti ole tuota määrää kasvattaneet. Mutta elokuvan jälkeen totesin Aviokille, että kyllä pitäsi saada aikaiseksi lähdettyä useammin elokuviin. On se vaan ihan eri katsoa elokuvaa teatterissa kuin kotisohvalla. Ja nyt ei viereeni tullut ketään "häirikköä". Kuten karkinrapistelijaa tai sipsiensyöjää. Minä en muuten ole yhtään niiden suunniteltujen elokuvateattereiden kannalla, jossa saa syödä elokuvan aikana. Itse en ole koskaan ostanut mitään mussuteltavaa elokuviin. Elokuva on pääasia. 

Elokuvaksi Aviokki valitsi Creedin. Itse en kyllä tuota elokuvaa olisi valinnut, mutta kerran lupauduin elokuvaseuraksi, niin mikäpäs siinä. Ja minusta elokuva oli ihan ok. Taattua Rocky-tyyliä Sylvester Stallonen tahdittamana. Juonenkäänteet olivat kyllä pitkälti arvattavissa ja loppu oli onnellinen. Eikä elokuvassa mässäilty veren roiskeilla nyrkkeilykehässä, ainakaan kovin paljoa. Michael B. Jordan oli komeaa katseltavaa. Ihmettelen vain, ettei hänen vastustajakseen ollut löytynyt paremman näköistä ja lihaksikkaampaa tyyppiä. Minusta tuo englantilaista nyrkkeilysankaria näyttelevä tyyppi näytti ihan Paavo Arhinmäeltä. Ja ihan oikeasti mietin elokuvan aikana, kuinka rankka laji tuo nyrkkeily on. Kyllä se vaatii kuntoa. Ja vain kerran katsoin kelloa...

Pari viikkoa sitten vein läheisten kerrostalojen oville ilmoituksia, jossa kerroin antavani pianon ilmaiseksi pois. Vanhoista pianoista ei nykymarkkinoilla saa satasta enenpää. Paikallinen musiikkiliike kyllä hakee pianon pois, mutta huonoimmat se vie suoraan kaatopaikalle. Viidentoista minuutin aikana sain neljä yhteydenottoa, jonka jälkeen hain ilmoitukset pois. Kova homma oli kantajilla kantaa piano alas. Puolesta sentistä jäi kiinni, että se olisi mahtunut hissiin.

Tämä päivä meni sitten työhuoneen järjestelyissä. (Piano oli siellä). Työhuoneen kirjahyllyyn oli kertynyt niin paljon roskiin joutavaa materiaalia, että Aviokki haki auton ulko-oven eteen ja vei roskat autolla taloyhtiön lajittelupisteelle. Mä en ymmärrä, miksi sitä tulee säilyteltyä kaikenlaista tarpeetonta. Niinkuin joitain ikivanhoja luentomonisteita. Kyllä ne tiedot on jo päässä. Tai sitten autuaasti ja onnelisesti unohdettu.

Joulun lopettelua...

Taas se on ohi, melkein, onneksi...

On se kumma, kun sitä joulua aina odottaa ainakin jollain tasolla. Mutta sitten aattoillan jälkeen pyhät tuntuvat matelevan eteenpäin. Ja nyt pyhiä on peräti kolme... Kelit ovat ainakin täällä olleet niin vetisiä ja pyörätiet jäisen liukkaita, että ulkoilusta on voinut vain haaveilla. Tv:n runsaasta elokuvatarjonnastakaan ei oikein mieleistä katsottavaa löydy.

Aaatto sujui normaaliin malliin. Meillähän joulun pääruokailu ajoittuu lounasaikaan. Lapset ehtivät vielä sen jälkeen tapaamaan isäänsä, puolisoiden isiä ja äitejä, puolisoiden sisaruksia... 

Tänä vuonna valitsin pöytäliinaksi lasten rippijuhliin ostamani valkoisen pöytäliinan. No, olisihan sen voinut ainakin silittää... Pentikiltä ostin sitten nuo viininpunaiset tabletit. Pöytäliina on tehty aikoinaan lyhyemmälle pöydälle, joten siinä ei ole ollenkaan taittovaraa tuolla ikkunanpuoli päässä. Sinitarralla ja maalarinteipillä se kuitenkin pysyy paikoillaan. :) Ja kukaan ei taatusti huomaa, että siellä on maalarinteippiä.

Ruoan suhteen en stressanut tänäkään vuonna. Vain nuo sillit, Aurajuusto silli ja lasimestarin silli, ovat itse tehtyjä. Kaikki muu on sitten kaupasta tai anopilta. Iso kiitos hänelle. Niin, ja miniä toi saaristolaisleivän. Kinkun paisto onnistui erinomaisesti. Minä pidän ylipaistuneesta, mureasta kinkusta. Iltapäivälehdestä luin, että Huutokauppakeisarikin pitää samanlaisesta kinkusta. Paistoin 6,5 kg:n kinkkua noin 8h30min. Hyvää tuli!

Nyt tapaninpäivänä ruuista on jäljellä enää puolikkaat purkit noita sillejä. Ja hiukka rosollia. Rosollin loppu taitaa joutua biojätteeseen. Kinkun loput pakastin. Niistä tulee vielä mainio kastike. Huomenna on kyllä kehitettävä jotain muuta apetta. Syön vaikka kaurapuuroa koko päivän, jos en muuta keksi.

Tonttukatraani kasvoi jälleen yhdellä tontulla, suukkotontulla. Jos oikein laskin, on se tonttukatraani 81. tonttu. Joulukuusta meillä ei tänäkään vuonna ollut. Irroitin joskus ostamastani valkoisesta tekokuusesta pari oksaa ja ripustin niihin muutaman joulukuusen pallon. Ja tähän voisinkin siteerata erästä fecebook tuttavaani, "hyvä maku on pelkuruutta". :)

Joulukukkana jouluruusu on ollut hyvä valinta. Mutta siitäkin näkee, että se kaipaa auringonvaloa.

Hernehuhta eli hernetuuvinki

Minun jouluruokasuosikkeihini kuuluu ehdottomasti hernehuhta. Se on keski- ja pohjoispohjanmaalainen jouluherkku. Koostumukseltaan se on laatikkoruoka. Ja noista muista laatikkoruuista en ole ole päättänyt, kumpi on parempaa, lanttu- vai porkkanalaatikko? Maksalaatikko ei minulle maistu ja imelletty perunalaatikko ei kuulu meidän perheen perinteisiin.

Nyt kun äiti ei enää tätä herkkua valmista, oli minun itseni alettava hommiin. Googlaamalla en ihan sopivaa resptiä löytänyt ja äidin ohje oli "maista aina välillä". 

1 pussi vihreitä herneitä (joissakin ohjeissa käytettiin keltaisia)

vettä

25 g voita

suolaa

noin 1/2 dl siirappia 

1 rkl vehnäjauhoja (ei äidin ohjeessa)

meiramia

rakuunaa

Liotin herneitä yön yli vedessä. Olisikohan vettä ollut litra? Keitin herneet liotusvedessä. Lisäsin vielä keittämisen aikana puoli litraa vettä. VIRHE! Vähempikin olisi riittänyt. Keittelin herneitä noin 2 1/2 tuntia. Lisäsin mausteet, sekoittelin ja maistelin aina välillä. Ainoa tarkka mitta oli tuo voin määrä. Äiti ei koskaan suurustanut hernehuhtaa, mutta minä suurustin (lisäsin tuon ruokalusikallisen vehnäjauhoja sekoitettuna tilkkaan kylmää vettä), koska mielestäni huhdan koostumus oli liian ohutta (ja jossakin ohjeessa hernehuhta suurustettiin). Siirapin määrästä en tiedä, "maistelin aina välillä". Ja ihan omasta päästäni lisäsin nuo yrttimausteet, koska ne sopivat herneruokaan.

Kuvassa hernehuhta näyttää hernekeitolle. Mutta se on kyllä paksumpaa. Ja hernekeiton tapaan se "kovettui" jäähtyessään. Ja voi että tuli hyvää. Söin suorilta kaksi kupillista. Sopii myös vegaaneille!

Syksyn harmaudesta kohti joulua

Kylläpä aika on taas kulunut viimeisestä päivityksestä. Mutta ehkäpä on hyvä välillä pitää pientä taukoa ja katsoa, mihin suuntaan blogin kanssa etenee. En ole kuitenkaan kertaakaan ajatellut blogin lopettamista. Monesti olen avannut blogin ja katsonut tuosta sivupalkista suosikkiboggaajieni päivityksiä. Mutta useinkaan en ole edes jaksanut avata blogia lukeakseni sitä. Toisaalta on harmi, että bogger lopetti blogilistojen ylläpidon. Minusta ainakin on kaksin verroin hankalampaa löytää uusia, mielenkiiintoisi blogeja. No, löytyyhän niitä toisten blogien suosikkilistoja selaamalla.

Tämä syksy on ollut töiden suhteen ollut ihan erilainen syksy. Minulla ei ole enää saman alan kolleegaa työpaikalla. Onhan minulla kolleegoja, mutta juuri se saman alan asiantuntija  puuttuu. Joudun päättämään hoidettavista ja tehtävistä asioista ihan itsekseni. Ja kyllä niitä töitä onkin riittänyt. Ja kerrankin, ei suinkaan kolleegan puutteesta johtuen, sain hoidettua työasiat niin, että voin rauhallisin mielin asettua joulun viettoon.

Muutama viime joulu on mennyt pelkällä jouluimuroinnilla. Nyt on suunnitelmissa viikonloppuna jopa kunnon joulusiivous! Sen jälkeen joulun alla jään palkattomalle säästövapaalle. Siihen kun meitä kunnan työntekijöitä kannustetaan, osallistumaan säästötalkoisiin. Onpahan aikaa niille vähäisille jouluvalmisteluillekin. Hernetuuvinkia pitäisi opetella tekemään, äiti kun ei enää siihen pysty.

Olen myös katsellut tuota sivussa olevaa painonpudotuspalkkia vuosien takaa. Nyt ei ole taas tullut vaa´alla käytyä... varmaan yli vuoteen... Ilmoittauduin työterveyden VerkkoPuntari -ohjelmaan. Siihen otetaan 12 ilmoittautunutta. Täytin hakulomakkeen ja pistin kyllä kaikki kysytyt asiat yläkanttiin, verenpaineesta ja alkoholin kulutuksesta lähtien. Toivottavasti tärppää ja pääsen mukaan. Ryhmässä on mukava toimia, ainakin tämmöisen asian kanssa kuin painonpudotus ja sen tarkkailu.

Ja hah, olettekos huomanneet, mitä eroa blogin kuvissani on aiempaan verrattuna? Ostin itselleni uuden kameran, käytetyn järjestelmäkameran. Olen ihan innoissani ottanut lähikuvia lyhyellä putkella, kuvia joissa etuala on tarkka ja tausta sumenee. Odottelen jo innokkaasti talvipäivän seisauksen ohittamista ja valoisien kevätpäivien saapumista. Silloin uuden kameran käytön opettelu alkaa toden teolla.

Hyvää Joulun odotusta teille rakkaat lukijat, jos teitä on enää jäljellä!  

Paljonko päähän mahtuu räkää...?

Olen mielestäni erittäin harvoin sairas. Ehkä noin kerran vuodessa. Töistä olin pois muutaman päivän viimeksi noin vuosi sitten. Nyt tuli sitten flunssa, mutta sitkeästi olen töissä käynyt, kun kuumettakaan ei ole ollut. Mutta se rään tulo... Onneksi Aviokilla on reseptillä saatuja nuhatabletteja, joilla olen päiväksi saanut pahimman limanerityksen pidettyä kurissa. Iltapäivällä tablettien vaikutus lakkaa ja kun tänään kävin kaupassa, alkoi myyjääkin naurattamaan, kun niistin kaupan nurkassa. Tuntui, että ainakin puoli desiä tuli... 

Radiossa puhuttiin muutama viikko sitten, että suurin osa meistä niistää väärin. Miten niin väärin? Minä turistan ainakin aina nenän tyhjäksi ja ah sitä tunnetta, kun nenä on ainakin hetkisen auki.

Muutoin olen tyhjentänyt parveketta kesäkukista. Onkohan kasvatuslaatikkoni ollut kolme vai neljä vuotta? Nyt kuitenkin päätin, että ensi vuonna on senkin aika saada kokonaan uudet mullat. Ja kuinka se onkaan vaikea työskennellä siististi. Onneksi imuri on keksitty. Ja eipä tunge enää elämänlangan versot mullasta, kuten vielä tänä kesänä kävi.

Tomaatin jätin vielä kypsyttelemään viimeisä tomaatteja. Liki 200 minitomaatiia tuli tänä kesänä. Kaikki eivät kyllä ehdi kypsyä. Ja tomaatissa on vielä pari kukkaakin...

Elämän solmuja...

Taas se meni...

Nimittäin kesä. Onneksi sentään elokuussa oli jotensakin siedettävät ilmat. Ja siedettävää lämpöä on riittänyt tänne saakka, mikä on ollut kuntoiluni kannalta hyvä asia. Olen nimittäin pyöräillyt töihin lähes joka päivä. Ainostaan sadeaamuina olen mennyt autolla. Polkupyörän matkamittariin on tullut yli 300 kilometriä lisää. Saisikohan siihen vielä yhden satasen lisää? Se on muuten kumma juttu, että aina aamulla tuo polkupyöräily tuntuu vastenmieliseltä ajatukselta, mutta jo parin polkaisun jälkeen homma tuntuu ihan mukavalta. Työmatkani on sen verran lyhyt, että ajassa siihen menee vain noin 25 minuuttia. Autolla samaan matkaan menee liikennevaloineen noin 15 min. Joten ajstakaan ei pyöräilyn pitäisi olla kiinni.

Kukat eivät ole menestyneet muualla kuin parvekkeella. Tuolla edellisessä postauksessa olikin kuva kasvatuslaatikoistani. Ei mitään satoa.

Mutta yksi ilahduttava asia mökiltä löytyi. Istutin sinne muutama vuosi sitten Torniojokilaakson ruusun. Parin kevättulvan ja syystulvan (joka vielä jäätyi pihalle) jälkeen tuo taimi taisi tukehtua veden paljouteen ja hävisi kokonaan. Viime viikonloppuna jotakin kuitenkin pilkisti maasta. Kaksi ruusun taimea! Merkitsin heti taimien kasvupaikan ja suojasin ne vielä loppupeleissä verkolla. 

Pitkä on juurakko tuolla ruusulla. Ovat ainakin 80 cm:n päässä alkuperäiseltä kasvupaikalta.

Sitten vähän turhamaisuutta peliin. Kävin laittamassa ripsien pidennykset. Olen aivan rakastunut näihin ripsiin...