perjantai 21. syyskuuta 2012

Huoh...

Rankka päivä takana. Sedän hautajaiset. Vaikka kuinka tuntuu, että tämähän menee jo rutiinilla ja nyt ei itketä, niin se itku vaan tarttuu toisista itkevistä ihmisistä. Omaisten suru on aina niin käsinkosketeltavaa.

Ja tulin taas aika pahalle päälle. Miksi joku saa kutsua itseään kanttoriksi, jos soittaa päin honkia? Tosin urut ovat siitä armollinen soitin, että jos ei heti löydä seuraavaa sointua, niin aina voi nojata siihen edelliseen koskettimeen ja ääntä tulee. Ja miksi pappi ei vaivaudu opettelemaan edes vainaja nimeä? Onhan heillä kuitenkin niitä apulappuja sen kirjan välissä. Sama pappi siunasi isäni ja lausui hänenkin nimensä väärin. Ja saman kohtalon koki siis myös velimies. Omaisten kannalta anteeksiantamaton virhe. 

Hautajaisten (ja häiden) parasta antia on kuitenkin sukulaisten tapaaminen. Varsinkin minä olen aika heikko pitämään yhteyttä keneenkään. Nytkin tapasin yhden serkkuni, joka on asunut jo pari vuotta tässä ihan lähistöllä. Tosin kuulin, kun äitini sanoi naapurilleen, että onhan se aikamoista laiskuutta, kun ei tien yli pääse toisen luokse kylään, vaan tapaa heitä ainostaan hautajaisissa. Ollaan varmaan vähän samanlaisia. Erakoita.

Ruoka oli hyvää, perinteistä pohjalaista pitoruokaa. Söin, muuta en kamalasti. Ihanaa "oikeaa" ruisleipää, lohta, rosollia, lihaisaa kastiketta... Mansikkakiisseliä... Ja ohuen ohut täytekakkusiivu.



2 kommenttia:

  1. Aika karua kyllä tuo nimen väärin lausuminen! :O

    VastaaPoista
  2. Niin on. Isäni hautajaisissa ajattelin, että papilla oli vain huono päivä, mutta ei.

    VastaaPoista