maanantai 20. helmikuuta 2012

Muistelua

Muistan tummatukkaisen nauravan pikkupojan. Mukavan ja söpön pojan. Mutta myös hyvin herkän pojan, kyyneleet tulivat herkästi silmiin. Mutta sitten elämä alkoi mennä pahasti pieleen. Voitte vain kuvitella, tähän siitä ei voi kirjoittaa. Sitten luin lehdestä, että hän oli tappanut ystävänsä yli 50 kirveeniskulla. En oikein edes osannut kuvitella sitä. Yli 50 iskua? Heilutin omaa kättäni ja kuvittelin, että siinä olisi ollut kirves. Sen ymmärrrän, että suutuspäissään kättään voi heilauttaa pari kolme kertaa. Mutta yi 50 iskuun tarvitaan jo jotain muutakin. Ja sitten tämä ampuminen pizzeriassa... ja myös oma kuolema...


Kun elämä oikein murjoo, siinä ei ulkopuolinen ja sosiaalitätien huolenpito auta. Olisi joskus mukava nähdä tilastoja, moniko ulkopuolisen avuin kannateltu nuori ihan oikeasti selviää elämästä kuiville? Kyllä se tahto elää "kunnolla", pitää löytyä itsestä. Moni vanhempi, väärälle tielle sortunut sanoo elämänsä rauhoittuneen, kun he tulivat uskoon. Minä en tiedä, miltä uskoon tuleminen tuntuu. Paukahtaako se vain yht´äkkiä eteen? Mutta kyllä siinäkin tarvitaan omaa tahtoa. Jonkin määritelmän mukaan usko on luottamusta johonkin korkeampaan voimaan. Eli oman elämän painolastia kevennetään sosiaalitätien sijaan luottamalla johonkin muuhun, itse valittuun asiaan.


Jaa, nyt maallisiin asioihin. Aamupaino tasan 65 (bmi 25,08). Olen sairaslomalla, ääni ei kulje ollenkaan, vähän lämpöä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti