Työpaikaltani on aika moni henkilö ollut viimeaikoina pois. On ollut sairautta, tekosairautta ja mikä surullisinta, myös läheisten ihmisten menettämisiä. No, se tietää vain sitä, että me jäljelle jääneet joudumme painamaan sitten kaksin verroin raskampaa päivää. Joskus joku sijainen tulee paikalle ja sekään ei ole itsestään selvää, onko hänestä apua. Ja juuri kun hän pääsee kärryille hommista, sijaisuus loppuu.
Eikä siinä mitään, että työkavereita on pois. Minua vaan ärsyttää niin kamalasti muutamien työkaverien antisolidaarisuus muita kohtaan. Ei tehdä kuin juuri se, mikä on ennenkin tehty. Ei oteta aamulla ensimmäiseksi postia laatikosta, ei mennä avaamaan ovea, vaikka sitä joku kilkuttaa. Eikä ainakaan vastata puhelimeen, jos siihen nyt joku enää sattuu soittamaan. Saati, että kevennettäisiin työkaverin taakkaa, joka yrittää yksin selvitä kahden ihmisen hommista. Istutaan vaan mairea hymy huulilla leveästi omalla perseellä. Tekisi mieli huutaa: "Hei, mulla on kädet täynnä hommia, vastaa edes tuohon puhelimeen!" ... Mutta ei...
MInä ole niin pettynyt muutamaan työkaveriini. Mutta jokaiselle työpaikalle muodostuu oma työskentelykulttuurinsa, ja kyllähän ne perseellänsä istujat yleensä kuuluvat siihen "ei niin suosittujen" työkavereiden joukkoon. Kenenkään ei tarvitse heittäytyä marttyyriksi, ei kahden edestä paahtajien eikä kahvinjuojien, mutta ympärilleen voi katsella.
Päivän syömiset: ks. eiliset....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti