sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Dyykkausta

Kotimme lähellä sijaitsevaan toimistoon tehtiin näköjään remonttia. Koiralenkillä kurkkasin toimiston edessä olevalle roskalavalle. Ja siellä oli ihan hyvää tavaraa. Niin hyvää, että että oli ihan pakko ottaa sieltä yksi työtuoli. Tai en minä sitä sieltä jaksanut ottaa, Aviokin komensin asialle.


Iskun työtuoli. Missä lie ollut, kun tuo oikeanpuoleinen käsinoja on hieman vääntynyt. Minä raahasin tuolin omalle työpaikalleni. Kunnan hommissa uudet työtuolitkin ovat näinä aikoina tiukassa. Entisestä tuolistani onkin päällinen kulunut ja korkeussäätö ei ole toiminut enää vuosiin. 

On kyllä sääli, että hyvää tavaraa heitetään surutta roskiin. Olisivat tehneet kuten läheinen seurakuntatalo. He ilmoittivat lehdessä, että tekevät remonttia. Halukkaat saavat hakea ilmaiseksi kalusteita. Minä kävin paikalla illalla. Melkein kaikki tavara oli jo mennyt. Otin kuitenkin yhden matalan pöydän, joka palvelee nyt mökillä jääkaapin alapöytänä. Ei tarvitse kyykistellä kaapille :)

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Pölyä ja työ mitä kukaan muu ei huomaa...

Kun kymmenenen vuotta sitten muutimme tähän asuntoon, ihastuin siihen, että meillä on keittiö, ei vain riviä keittökalusteita olohuoneen yhdellä seinällä. (Niitä on muuten yllättävän paljon nykyisissä asunnoissa. Yleensä kommentilla "keittössä voi tehdä ruokaa ja seurustella samaan aikaan". Jaa, jos meille tulee ruokavieraita, minä esivalmistelen ruuat ja yleensä yhdessä vieraiden kanssa teemme lopputyöt. En seiso koko iltaa patojen äärellä. Ja kotiväen kanssa nyt ei paljoa tarvitse seurustella...)

Keittiö on Topi-kalusteen mallistoa. Aluksi huomasin, että kolme ovea olivat ihan eri sävyä muiden ovien kanssa. Takuuvaihtoon. Puisen työtason reunassa oli säle, jonka takia piti aina miettiä, mihin suuntaan tiskirättiä vetää. Takuuvaihtoon. Asennusfirman pojat toivat uuden työtason. Se oli puoli senttimetriä liian pitkä. Jälleen muutama viikko odottelua. Kaapiston nurkassa on lasivitriini, joka aukeaa myös olohuoneen puolelle. Lasiovi oli ihan  kiero ja aukesi "väärälle kädelle". Sekin takuuvaihtoon. Kolmen oven uusinta-asennus ei vieläkään ihan onnistunut. Sävyeroa oli vieläkin. Mutta itse vaihtelin ovien paikkaa valoisasta nurkkauksesta varjoisaan. Nyt sävyeroa ei vieras huomaa, ellen siitä erikseen mainitse. Sanoin kalustetoimittajalle, että jos saan lusikkarengin laatikkoon, en ala enää vaatimaan ovien vaihtoa. Ja sain lusikkarengin.

Lasivitriini on ihan kiva. Siitäkin kuulin juttua, jonka arkkitehtituttavamme oli kuullut. Hän oli suunnitellut lasivitriinit erään asunnon keittiöön. Tämän meidän asunnon suunnittelija XX oli todennut hänelle "Ei niihin asuntoihin semmoisia ihmisiä muuta, jotka lasivitriinejä kaipaavat". Meillä vierailessamme arkkitehtituttavamme naurahti "Jaa, on näköjään XX muuttanut mielensä lasivitriinien suhteen tai kopioinut idean minulta."

Mutta tämän päivän asiaan. Lasivitriini pitää puhdistaa aika ajoin. En siivonnut sitä viime keväänä. Enkä muista siivosinko sitä edellisenä keväänäkään. Mutta sitä edellisenä keväänä siivosin melko varmasti. Nyt tuo kirkas kevätaurinko paljasti koko karmeuden.



Paremmat viinilasit ovat saaneet olla rauhassa aloillaan siitä saakka, kun edellisen kerran kaapin pesin. Samoin ylähyllyn kahviastiasto. Pesin neljä tiskikoneellista astoita. Aikaa meni kaikkinensa liki kuusi tuntia odotteluineen.

Nyt hyllyt ja astiat hohtavat puhtautta. Ja kukaan muu kuin minä ei huomaa tehtyä työtä. Tällä pärjää ainakin vuoden.


Puhtaus.


Tarvitsenkohan koskaan enää tusinaa Paratiisi-kuppeja tai Arctica-kuppeja? Pirtti-sarja on muisto edesmenneestä ex-anopistani. KoKo espressokupit ovat tupaantuliaislahja.


Tämä on muisto mummulasta, pelastettu kesämökiltä.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Minä ja kuha

Viime viikolla bongasin Anna-lehdestä mukavan reseptin, Kalastajan gratiinin, jossa pääraaka-aineena on kuha. Minä olen aina vähän vierastanut kalaa, eihän sitä koskaan meillä kotona valmistettu. Paitsi äiti keitteli joskus silakkarullia. Lapsen suussa ne maistuivat kamalalle.

Kunnes sitten törmäsin nykyiseen Aviokkiini. He ovat perinteisesti kasvattaneet kirjolohia. Meillekin sitten lankesi osuus tuosta kasvatussaaliista, 1/16 osa. No, se tarkoitti noin 60 kalaa per vuosi. Joten kirjolohikin kyllästyttää, jos sitä pitää viikoittain syödä.

Tuo resepti on mukava. "Tavallisia" raaka-aineita. Ja kaikki tarvittava käytettiin kerralla tuohon annokseen, mitään ei jäänyt kaappiin odottamaan seuraavaa käyttökertaa.



Minä käytin kolme kuhafilettä, viisi perunaa, kaksi porkkanaa ja palan selleriä. Ranskankermaan lisätty vesi oli mielestäni turhaa, ainakaan desiä sitä ei tarvitse. Ja itse siivutin sitruunat kuhafileiden päälle ennen uuniin pistämistä. Oli hyvää! Suosittelen.

Tässä muutama viikko sitten Aviokkini tilasi itselleen Tuulilasi-lehden. Ja kaupantekijäisinä sai kaksi hyvää ja tervää Marttiini-keittöveistä. Kyllä ovat todella teräviä ja hyviä veitsiä! Eräänä parjantai-iltana Aviokki siivutti itselleen leipää. Minä sanoin kaksi kertaa, että ne veitset ovat sitten todella teräviä. Ja niinhän siinä sitten kävi, arvaatte kyllä. Veitsi lipsahti ja sormen päästä lähti palanen. Niin iso pala, että haava piti käydä polttamasa kiinni päivystyksessä. Päivystyksen lääkäri oli kysynyt "oletteko artesaani?", kun pikkurillistäkin puuttuu palanen nuorena sattuneen moottorisahaonnettomuuden jäljiltä. "Ei kun leipää leikkasin uudella veitsellä." "Jaa, olette muuten yhdestoista tapaus tänä iltana, kun uudella veitsellä on leikattu pala sormesta pois." Että ovat näköjään muutkin saaneet kylkiäisinä uusia veitsiä :)

Ja vuoden ensimmäiset. Sanotaan, että Aalto-maljakko on tehty 50 liian lyhytvartiselle tulppaanille. Minä sain mahtumaan niitä tähän 28 kpl.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Helmikuu!

Kylläpä oli ihana herätä tänä aamuna helmikuuhun! Leikkasin heti Yliopiston keltakantisen almanakan alanurkasta pienen palan pois, että sen saa heti avattua oikean kuukauden kohdalta. Valoisa aika on lisääntynyt yli kahdella tunnilla sitten tammikuisen töiden aloittamisen.

Mutta ulkona on mitä kaamein lumituisku. Ei puhettakaan, että pystyisi lähtemään koirien kanssa pidemmälle lenkille. Ei ainakaan meidän koirien. Temmeltäkööt kahdestaan sisällä.

Tänä lumisena sunnuntaina olen lueskellut kotikylästäni valmistunutta kyläkirjaa. Harmi, etten silloin aikoinaan osannut arvostaa tai udella vanhemmilta ihmisiltä heidän kokemuksiaan. Niin monta hienoa tarinaa tuokin kylä pitää sisällään. Vanhat valokuvat kertovat osaltaan sukulaisteni ja kyläläisten elämästä. Ja kyllä on ollut iso työ vapaa-ehtoisilla kylätoimikunnan jäsennillä kasata tuo yli 500 sivuinen kirja!

Asiasta kolmanteen. Täällä Pohjolan valkeassa kaupungissa on kaduilla tasan tarkkaan kaksi mäkeä. Toiseen niistä on keittiön ikkunastani suora näkyvyys. Lumituisku ja teiden huono auraus saavat aikaan sen, että tuota mäkeä on hankala vähän huonommalla autolla ja ajotaidolla päästä ylös. Minä sitten keittiön ikkunasta seuraan tapahtumia... Entisaikaan kait kutsuttaisiin juoruakaksi. Vaikka en minä muille juoruilekaan. Kunhan päivystän joskus kahvikupin ääressä... :)


Kaasuta. kaasuta, mutta älä sudi. Pakki päälle ja uusi yritys!

Kevään tulon huomaa myös huonekasveista. Viime vuonna idättämäni avokadon siemen puskee jälleen uutta heleän vihreää kasvua.


Ja päivän ruoka. Elämäni ensimmäinen kinkkukiusaus. Odottaa enää ruokakermaa päälle. NicerDicer oli jälleen kova sana. Viisi perunaa kolmeen osaan ja ao. koneella tasakokoisiksi kuutioiksi. Mukaan kaksi sipulia, pilkottu juustonkannikka, suola ja mustapippuri. 

Hyvää helmikuuta kaikille!