Polkupyöräkelit lähenevät

Olen ajatellut sijoittaa tässä kevään korvalla uuteen polkupyörään. Sellaiseen, jolla voisi ajella ihan kunnolla. Nyt minulla on Trekin "barbipyörä". Sitä voisi kait varrata näihin tämänpäivän Jopoihin. Kyllä sillä lyhyitä matkoja ajelee, mutta kovin pitkälle reitille sillä ei viitsi lähteä. Samoin geokätkeilykelit lähenevät. Joten PoikaKoira pitää totuttaa istumaan pyörän etukoriin, jotta voin ajella vähän kauemmaksi etsimään niitä kätköjä. Saapa nähdä miten tuo onnistuu? No miksi ei. Pikkuhiljaa herkkupalojen avulla, hihnaa ei tietenkään saa pitää liian löysällä. Toivottavasti koirakin oppii nauttimaan vauhdin hurmasta! 

Nyt sitten loppui kevään eteneminen näillä nurkilla! Kaamea räntäsade. Turha haavaillakaan pyöräilykeleistä. Ja ensi viikoksi on luvattu kovaa pakkasta.

Minä muuten onnistun päästämään suustani aina jotain tilanteeseen sopimatonta. Kun tässä taannoin mainitsin Aviokin siskolle, joka on kaikenlaisen urheilun harrastaja, tästä polkupyörähaaveesta, hän kysyi, että millaisen pyörän aion laittaa? Tarkoitti siis mallia, vaihteiden määrää, maastoon vai kadulle jne. Minä möläytin "sellaisen, jolla on kiva ajaa työmatkat". No ei tässä mitään, mutta kun kahvipöydässä istui Aviokin kaksi työtöntä veljeä... Luulivat varmaan, että v....lin...

Varjot lyhenevät.

St Paulia

Minulla oli ennen ikkunalaudalla melkoisen kukoistava rivistö St Paulia -kukkia. Ei ole enää. En oikein tiedä, miksi nuo kukat ovat alkaneet kitumaan. Onko syynä itäikkuna, väärä kastelu, väärä lannoitus vai muuten vain hoidon puute...? Ja noista kaupasta ostetuista yksilöistä ei oikein kasva kunnollisia monivuotisia kukkia. Ne ovat vähän kertakäyttökukkia.

Ostinpahan kuitenkin kaupasta jälleen yhden kukan:

                

Äidillä oli monenlaisia St Paulioita. Monen värisiä, monivärisiä ja kerrottuja. Kerran mennessäni kotiin, äiti oli hävittänyt kaikki kukat. "En jaksa enää hoitaa niitä." Melkein suutuin äidilleni (tai mielessäni suutuinkin). Tuo lajirunsas valikoima olisi pitänyt säästää, siinä oli kyllä monta perinteistä maatiaislajiketta. Kauppojen valikoimista löytyy lähinnä vain tätä yhtä lajia. 

Tänään oli vauhdikas työpäivä. Tiesin, että ruokatunnille ei jää oikein aikaa. Joten ajattelin säästää ruokailun myöhäiseen lounaseen. Mutta joku oli tuonut töihin mahtavan täytekakun. Siitä piti ottaa pieni palanen...

Hammaskeiju

Kyllä saisi hammaskeiju tuoda minulle uudet hampaat. Nämä entiset ovat ihan sököt. Ei minulla paljoa reikiä, tai siis paikkoja ole, mutta hampaat vain hajoavat suuhun. Ja ovat ikävän tummat, vaikka en edes polta tupakkaa.

Tässä jokunen viikko sitten alkoi kylmä viima ottamaan ikävästi alahampaisiin. Kyllähän lenkillä suuta täytyy pitää auki. Nenän kautta hengittäminen on turhan työlästä. Pari päivää sitten puraisin jotain ruokaa niin voimallisesti, että alahampaasta lokesi murunen irti. Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Nyt sitten kieli eksyy koko ajan tuohon kohtaan ja jää säröön kiinni. Särö on onneksi niin pieni, ettei sitä ulospäin erota. Mutta kohta siitä varmaan irtoaa lisää muruja. 

Hampaitteni luusto on varmaa sitä heikompaa sorttia. Jo parikymppisenä hammaslääkäri sanoi minulle, että minulla on kuluneet hampaat. Tuli kyllä ihan hevosmainen olo. Ja tuo lääkäri kysyi vielä, että syönkö kovaa leipää? No, eihän meillä juuri muuta leipää syötykään kuin kovaa jälkiuunileipää. Ja silloin kun olin pieni, televisiossa pyöri mainos "Syö omena päivässä niin hampaat pysyvät kunnosssa!" Joku hammaslääkäri totesi vain siihen, että omena on niin hapan, että jos sitä syö liikaa, niin hampaisto kärsii. Tiedä sitten, onko tuo totta...

Lisää punaista ikkunalaudalle!

Matin päivä

"Jos Mattina räystäät tippuu, tulee lämmin kesä." Toivottavasti. Tänään ainakin räystäät tippuivat ja aurinko valaisi olohuoneemme ihanasti. Aivan kuten viime vuonnakin. Mutta kevätaurinko on edelleen julma. Vaikka eilen siivosin, tuo matalalta paistava aurinko näytti jo muutamien pölyhiukkasten laskeutuneen lattialle.

Sunnuntai kului, niinkuin se on kulunut lähes aina. Ylös, ulos ja lenkille. Jännää, että miten tiettyihin ihmisiin törmää jatkuvasti, vaikka he muuten ihan outoja ovatkin. Olen nimittäin törmännyt erääseen vanhaan pariskuntaan tässä viimeisen parin vuoden aikana useasti. Milloin lenkillä, milloin torilla, milloin kaupassa. Joko he ovat  a) jatkuvasti liikkeellä tai sitten b) meidän aikataulut ovat vain samanlaisia. Jaa naapurihuoneiston pariskunta lähtee sunnuntailenkilleen aina, kun me jo palaamme kotiin. Meillä on ilmeisen aikainen aikataulu.

Ruokana tänään oli naudan paistia (toivottavasti se oli nautaa) ja valkosipulikerma-aurajuusto perunoita. Nam. Ja tietenkin perunat pilkottiin sillä Nicer Dicerillä. Oli kyllä kätsää!

Tässon hyvä!

Urheilua

Jaa, ne näkyy olevan jotkut isommat hiihtokilpailut tuolla maailmalla. Eipä innosta sitten yhtään. Muistan kyllä, miten ennen meillä kotona seurattiin ahkerasti urheilua TV:stä. Ostihan isä sillä varjolla kylän ensimmäisen väritelevisonkin. Ja jopa äidin pomo saapui kesken työpäivän katsomaan, miten Mietaan Jussi hiihti puusuksilla ja voitti (tai hävisi). Tai miten koulussa keräännyttiin koko koulu katsomaan olympialaisia, pienestä, varmaan alle 20 tuumaisesta mustavalkotelevisiosta. En tiedä, tapahtuiko tämä siksi, että meihin pieniin koululaisiin haluttiin luoda jotain kansallishenkeä ja paloa urheiluun vai kiinnostivatko kisat enemmän opettajia? Vai kuuluiko se kansalaisvelvollisuuksiin seurata ja kannustaa suomalaisurheilijoita?

No, minusta ei tullut urheilijaa eikä edes penkkiurheilijaa. Omaksi iloksi kuntoilukin on vähän niin ja näin. Minä en voi ymmärtää, mitä iloa on katsella toisten rehkimistä ja hikoilua? Olen käynyt kerran jääkiekko-ottelussa ja kerran pesäpallo-ottelussa. Kiitos riitti tämä kulttuurimuoto minulle. Jääkiekko ja pesäpallo ovat varmasti ihan mukavia urheilulajeja, nimittäin jos on itse osallisena pelissä. Mutta että seurata sitä... Tylsää. Muistan tuossa pesäpallo-ottelussakin koko ajan odottaneeni vain sitä, että tulisi se viimeinen palo ja pääsisi lähtemään pois. 

Suhtauduin koululiikuntaan kuitenkin aina pääosin positiivisesti. Olin tasaisen hyvä lajissa kuin laijissa. En huippu, mutta en hyväkään. En jäänyt viimeiseksi, kun joukkueita valittiin. Tympein koululiikunta oli lentopallo. Sitä pelattiin melkein koko talvi. Aloituskuvio, syöttö, yksi isku, pallo lattiaan, aloituskuvion vaihto, syöttö, yksi isku, pallo lattiaan, aloituskuvion vaihto, syöttö... Olisi pelattu edes koripalloa, niin olisi saanut juosta edestakaisin salin päästä päähän ja saanut pienen hien pintaan...

Tämän päivän liikuntamuodot: siivous ja kaupassa käynti. Mukaan lähti kaupasta piristys ikkunalaudalle.

Huono muisti

Tänään päätin taas tempaista (tai oikestaan oli pikku pakko) ja aloittaa huushollin siivoamisen. Ei se todellakaan ole kamalaa, mutta en vain ymmärrä, mikä siinä aloituksessa on aina niin hankalaa. Yli puolet urakasta tein tänään ja huomenna lopettelen. On myös ihan eri fiilis siivota, kun voi siivota auringon valon aikaan, niin näkeekin jotain. Niin. Paitsi hukkasin tänään silmälasini... En kartakaikkiaan löytänyt niitä mistään. Ajoin jopa takaisin työpaikalle (en tarvitse laseja autolla ajaessa) ja etsiskelin laseja. Ei, ei... Onneksi vanhat lasini ovat lähes samoilla voimakkuuksilla. Ja nyt hävettää... Löysin sitten lasini kotoa... Vaatekaapista... Miten ihmeessä minä olin ne sinne pistänyt. Ei pienintäkään muistikuvaa. Varmaan siinä vaiheessa, kun kaivelin vanhoja verkkareita siivousasuksi. Tämän täytyy olla vanhuuden ja höperyyden merkki.

Töissä unohdin myös yhden homman. No eiköhän arvon työkaveri haukkunut minut päin naamaa, isoon ääneen, kaikkien kuullen... En minä siitä loukkaantunut, sillä tämä huomauttaja on niitä työpaikan "kaikesta narisijoita". Ei auta, vaikka kuinka puhutaan siitä, miten voisi positiivisella tavalla vaikuttaa työpaikan ilmapiiriin ennemmin kuin myrkyttää sitä. Itse olisin kyllä hoitanut asian hienovaraisemmin. Kyllähän siitä vähän paha mieli tuli. Mutta ne jotka kiukunpurkauksen kuulivat, ajattelivat, että sillä on Rva X:llä taas huono päivä. Jokainen meistä joutuu vuorotellen hänen hampaisiinsa. Mutta myönnän, minä unohdin sen yhden homman, vanhuuden ja höperyyden merkki.

Edelleen kännykällä napattu kuva. Ensi viikoksi on luvattu jo plus-asteita. Jee!

Aurinko, vol. 2

Kommentoin eilen erääseen blogiin, että näin pilvistä vuodenalkua ei Suomessa ole ollut 25 vuoteen. Ja se koskikin näköjään vain Etelä-Suomea. Nyt korjaus tuohon kommenttiin. Täällä Pohjolassa näin pilvistä vuoden vaihdetta ja alkua ei ole ollut 50 vuoteen! Muistaakseni 80 vuorokautta yhtämittaista pilvistä säätä. Kyllä se jo pistää masentamaan ruoan maistumaan. Nyt onneksi säätiedoitukset ainakin lupaavat viikonvaiheeksi mukavaa ja aurinkosta säätä. Siitä pitää nauttia!

Kännykällä napattu kuva työmatkan kävelyosuudella. Voiko taivas olla tuon sinisempi?

Tänää oli nimipäiväsankari tuonut työpaikalle aivan ihanaa Baileys-kakkua. Ja munkkeja. Mieleni ei pysty olemaan enää ihan niin vahva kuin viime keväänä. Maistoin kumpaakin. "Sopiva" siivu kakkua ja 3/4 munkkia...