lauantai 23. helmikuuta 2013

Urheilua

Jaa, ne näkyy olevan jotkut isommat hiihtokilpailut tuolla maailmalla. Eipä innosta sitten yhtään. Muistan kyllä, miten ennen meillä kotona seurattiin ahkerasti urheilua TV:stä. Ostihan isä sillä varjolla kylän ensimmäisen väritelevisonkin. Ja jopa äidin pomo saapui kesken työpäivän katsomaan, miten Mietaan Jussi hiihti puusuksilla ja voitti (tai hävisi). Tai miten koulussa keräännyttiin koko koulu katsomaan olympialaisia, pienestä, varmaan alle 20 tuumaisesta mustavalkotelevisiosta. En tiedä, tapahtuiko tämä siksi, että meihin pieniin koululaisiin haluttiin luoda jotain kansallishenkeä ja paloa urheiluun vai kiinnostivatko kisat enemmän opettajia? Vai kuuluiko se kansalaisvelvollisuuksiin seurata ja kannustaa suomalaisurheilijoita?

No, minusta ei tullut urheilijaa eikä edes penkkiurheilijaa. Omaksi iloksi kuntoilukin on vähän niin ja näin. Minä en voi ymmärtää, mitä iloa on katsella toisten rehkimistä ja hikoilua? Olen käynyt kerran jääkiekko-ottelussa ja kerran pesäpallo-ottelussa. Kiitos riitti tämä kulttuurimuoto minulle. Jääkiekko ja pesäpallo ovat varmasti ihan mukavia urheilulajeja, nimittäin jos on itse osallisena pelissä. Mutta että seurata sitä... Tylsää. Muistan tuossa pesäpallo-ottelussakin koko ajan odottaneeni vain sitä, että tulisi se viimeinen palo ja pääsisi lähtemään pois. 

Suhtauduin koululiikuntaan kuitenkin aina pääosin positiivisesti. Olin tasaisen hyvä lajissa kuin laijissa. En huippu, mutta en hyväkään. En jäänyt viimeiseksi, kun joukkueita valittiin. Tympein koululiikunta oli lentopallo. Sitä pelattiin melkein koko talvi. Aloituskuvio, syöttö, yksi isku, pallo lattiaan, aloituskuvion vaihto, syöttö, yksi isku, pallo lattiaan, aloituskuvion vaihto, syöttö... Olisi pelattu edes koripalloa, niin olisi saanut juosta edestakaisin salin päästä päähän ja saanut pienen hien pintaan...

Tämän päivän liikuntamuodot: siivous ja kaupassa käynti. Mukaan lähti kaupasta piristys ikkunalaudalle.

2 kommenttia:

  1. Ihana kukka!
    Minä en tykännyt koukuliikunnasta. Onneksi aikuisena löytyi liikunnan ilo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän siinä yleensä käy. Kyllä se liikunnan ilo joskus löytyy. Mulla on muuten ajatusvirhe tuossa tekstissä "En huippu, mutta en hyväkään", pitäisi olla "En huippu, mutta en huonokaan". Siis vanhuus ja höperyys iskee jälleen kehiin!

      Poista