sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Auto

Hain sitten lauantaina äidiltä ne auton avaimet pois. Meni yllättävän helposti. Sanoin, että en halua ottaa vastuuta hänen autoilustaan, kun kerran minun on käsketty ottaa ne avaimet häneltä pois ja lääkäri on asettanut hänet ajokieltoon. Autolla oli kyllä ajettu sen jälkeen, kun äiti oli päässyt kotiin. Muistan, miten parkkeerasin auton, kun hain sen sieltä kaupan parkkipaikalta yli viikko sitten. Nyt se oli keula melkein kiinni ulko-ovessa. No, eipä ajele enää.

Ajoin auton talliin. Siellä on ja pysyy. Pitänee ehdottaa äidille seisontavakuutuksen ottamista. Hän kyllä kyseli, että kauankohan tämä ajokielto kestää? Mutisin vastaukseksi jotain epämääräistä "katotaan nyt, mitä se lääkäri myöhemmin sanoo"... Vaikka tiedän, että eipä taida ajolupaa enää äiti saada. Vara-avaimenkin etsin ja otin mukaani.

Kyllä äiti oli ihan selvästi ajatellut sitä autottomana elämistä. Sanoi pärjäävänsä, kun kerran viikossa pääsee "kylille" asioita hoitamaan. Paljonhan niitä asioita silti on. Ensi viikolla on kuulemma kampaaja. Pankissa pitää ilman nettiyhteyttä olevan säännöllisesti käydä, ja apteekissa, ja lehtien kierrätyspisteellä... ja isän haudalla. Tosin ei ole kuulemma jaksanut siellä haudalla käydä koko kesänä. Minä sitten kävin siellä. Ihan hyvässä kunnossa hauta oli. Kukat kukkivat komeasti. Varmaan joku "hautanaapuri" on niitä silloin tällöin säälistä kastellut. Kun ne naapuri haudat näkyivät olevan tosi upeassa kukkaloistossa.

Mökillä oli venetsialaiset. Tässä meidän vaatimattomia ulkotulia. Mutta en ole ollut pitkään aikaan niin levollinen, kuin olen nyt. Ainakin on yksi asia vähemmän murehdittavana ja huolehdittavava. 

6 kommenttia:

  1. Onpa kiva, kun asia hoitui hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ainakin toistaiseksi. Toivottavasti puhelin ei ala kohta soimaan ja avaimia vaaditaan takaisin... Huoh. Huomenna on kotihoidon pakaveri...

      Poista
  2. Muistan joskus kuulleeni, ettei omaa vanhemista näe pelkästään lasten varttumisesta vaan siitä, että omat vanhemmat ikääntyvät ja heidän asioistaan pitää yhä enemmän kantaa huolta. Näin se taitaa olla. Täytyy olla onnellinen, että oma äitini pystyy vielä reissamaan ja olemaan aktiivinen - hän kun ei ole sellainen, joka pystyy ottamaan apua vastaan. En ikinä lapsena joutunut kotona siivoamaan, koska äitini mielestä kukaan ei osannut siivota niin hyvin kuin hän. Itse en ole tähän alkanut vaan omat penskat ovat saaneet ja joutuneet siivoamaan. Kaikki on minulle kelvannut, oli jälki ollut sitten minkälaista vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kauan täytyy olla onnellinen, että ihminen pärjää jotenkuten omillaan. Ei ole vaipoissa sairaalassa toisten syötettävänä ja pesetettävänä... Itsekin haluaisin olla tuollainen aktiivinen vanhus, maailmassa on vielä monta mukavaa paikkaa nähtävänä.

      Muuten, minä olin se joka jouduin kotonani siivoamaan. Tavallaan oli ihan hyvä. Lasteni huushollin pitoon en ole puuttunut. Täytyy tunnustaa, että eipä juuri kiinnosta. Hyvä, kun saanomat nurkat pidettyä siisteinä...

      Poista
  3. Tsemppiä ja jaksuja, nuo ei oo heleppoja juttuja... ihimine näyttää samalle ja silti tuntuu, että uffomiehekkö sen o ryöstäny, jutut o sitä luokkaa... ja se huoli, että jottai sattuu, painaa koko aja... ja tietää, ettei se muisti siitä ainakaa parane :(

    Kannattas varmaa jo nyt jutella äitin kanssa, että jos hakis edunvalvojaa, joka huolehtii tallouvelliset asiat, laskut ja sen semmoset hoituis, ni niistä ei tarvis huolehtia, se helepottas sunki taakkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota edunvalavoja juttua määki oon miettinyt. Mutta se taijan olla minä, joka ne laskut ja tilit hoijan. Pyssyy niinku perheen sisällä. Mulla ku ei oo sisaruksia. Viikonloppuna tarkistin laskut, jotka äiti oli pankkisiirtokuoreen laittanut, pyysi mua tarkistamaan. Ihan positiivista.

      Kiitos tsempeistä!

      Poista